En jasanu mennä Hannahin perässä nukkumaan, vaan jäin vielä alakertaan.
Samassa puhelin soi. Mutsi oli komennettu yöduuniin, joten mä jouduin vastaamaan.
"Cricklewood" henkäisin puhelimeen turhautuneena.
"Helen.... Helen...." ääni langan toisesta päästi kuiskasi luuriin.
"Haloo!" tiuskahdin ja melkein olin lyödä luurin kiinni.
"Helen. Minä täällä. Isä..." kuulin tutun äänen sanovan.
Samassa kuului naksahdus. Puhelu oli päättänyt.
Mä olin aivan häkeltyny. Faijanhan piti olla kuollu.
Menin sohvalle makaamaan. Taisin nukahtaa siihen toviksi.
Kuinka kaikki tää voi olla totta!? Mä haluun selityksen ja vähän äkkiä.
Yhtäkkiä mulle tuli kummallinen tunne. Mä kaipasin Vandaa, vaikka en oo tuntenu sitä viel kauaa.
Maailma oli menossa sekasin. Tai sitten mä.
Juoksin portaat ylös kolmannen kerroksen terassille. Mulla ei oo lääkitystä, joten tarttin jotain muuta rauhottavaa. Äkkäsin shakkipelin. Istuin tuolille ja otin nappulat esiin.
Yhtäkkiä hirvee surun tunne valtas mut taas. Mun mieleen tuli kuvia siitä, kuinka mä ja faija aina pelattiin shakkia, kun olin viel skidi.
Sillon mä sen tiesin. Mä olin sekoamassa. Ei maailma, vaan mä.
Puhelin soi taas. Nousin hitaasti ja lähdin tallustamaan kohti lähintä puhelinta.
Just ku mä olin ehtiny puhelimelle, pirinä lakkas.
Alakerrasta kuulu systerin asiallinen ääni, kun se vastas puhelimeen.
Yhtäkkiä tuli hiljasta. Hannahin naama vääntyi kummalliseen ilmeeseen ja se sulki luurin.
Soittaja oli varmaan faija.
Hannah meni takas yläkertaan ja istahti sängylleen.
Mä menin alakertaan.
Tartuin puhelimeen, mutta just kun olin näppäilemässä faijan tuttua numeroa, pihaan kurvas auto.
Se oli mutsin kimppakyyti. Mutsi astui autosta ulos ja katsahti sitten taivaalle, kuin odottaen jotain.
Kenties komeettaa, tai sitten faijaa.
Meidän koko perhe tuntuu nyt olevan sekasin. Ei tiedä keheen voi uskoa ja keheen voi luottaa.
Mä päätin luottaa omaan sänkyyni ja kiivetä siihen nukkumaan.
Mä olin vielä hereillä, ku mutsi tuli mun huoneeseen. Se oli vaihtanu tukan väriä ja leikannu sen lyhyemmäksi. Sen lisäks se oli viel vetäny meikit naamaan. Suuri edistysaskel.
Mutta sitten ku se tuli mun sängyn viereen, se sai hirveen raivokohtauksen. Se piteli päätiin ja voihki.
Näytti niinku se olis meinnannu ottaa sormuksen pois, mutta tyyty sitte vaan meneen parvekkeelle.
Puhelin soi taas. Jo kolmannen kerran samana yönä.
Mutsi juoksi aulaan ja vastasi.
"Diana Cricklewood" mutsi sanoi.
Sitte tulikin hiljasta. Mä voisin lyödä vaikka vetoa, että se oli taas faija.
"Robert..." mutsi henkäisi faijan nimen ja sulki puhelimen. Se juoksi itkien takasin parvekkeelle ja jäi sinne ainaki siks ajaksi, että pääsin uneen.
Varmaan viitisen tuntia myöhemmin, ku mä olin menossa alakertaan, melkein törmäsin mutsiin ja Hannahiin, jotka halailivat mun oveni edessä.
"Varokaa vähän!" tuikkasin hempeilyn väliin ja lampsin portaat alakertaan.
Kuulin hiljasta muminaa, kun mutsi ja Hannah jutteli.
Niillä tuntu olevan tosi hyvä suhde.
Aamulla, ku mä olin tullu treenaamasta, istuin mutsin seuraks pöytään.
"Eiks sun pitäs olla duunissa?" kysyin ihmetellen.
"Otin vapaata. Saadaan viettää tänään päivä yhdessä. Mutta eikö sun pitäs olla koulussa, nuori neiti?"
mutsi vastas just niin rauhallisella äänellä, kun mutsit yleensä.
Selitin jotain ja kysyin sit siltä miä oli saanu sen vaihtamaan tyyliä.
"Voi, Helen. Elämä muuttuu. " mutsi vastas.
Kelasin hetken ja menin sitten uima-altaan puolen terassille.
Mutsi seuras mua terassille ja otti mut "puhutteluun".
"Kuule, Helen. Sä oot muuttunu. Ennen sä olit paljon tylympi. Mistä kiikastaa?" mutsi kysäisi kuin ohimennen.
"Ai, oliko saatananpalvoja-Helen parempi vai!? Ja itekki oot muuttunu!" tiuskaisin ja olin lähellä lyödä mutsia turpiin.
"En mä sitä meinannut. Mulle ei oo väliä millanen sä oot, mutta... Ääh, tätä on hankala kysyö, mutta onko isäsi jotenkin mukana tässä?" mutsi kysy raskaaasti hengittäen.
"Faija soitti yöllä. Se kuiski mun nimeä. Ja se soitti kait Hannahillekin. Mä vaan oon niin ymmälläni tästä kaikesta. Senhän piti olla kuollu!" vastasin keräten hiukan rohkeutta ensin.
"Niin arvelinkin. Robert soitti minullekkin. Ja se mistä minä ja Hannah aamummalla keskustelimme, liittyi juuri isänne puheluihin. Minäkin luulin, että hän on kuollut." mutsi vastasi.
"Anteeksi." hengähdin ja kapsahdin mutsin kaulaan.
Hannah tuli koulusta. Hän toi mukanaan Vandan. Kuulemma mua piristääkseen.
Juuri, kun mä ja Vanda oltiin tanssimassa, puhelin soi.
Mä riensin automaattisesti vastaamaan.
"Cricklewood" huudahdin puhelimeen.
"Helen. Isä täällä. Onko äitisi kotona? Minun täytyy puhua hänelle." faijan matala ääni kuului sanovan.
"On se tuolla. Mä haen sen. Oota." henkäisin ja huusion mutsin puhelimeen.
Menin takas Vandan luokse. Se katto mua kummalisesti.
"Hannah kerto teidän faijan sotkuista. Varmaan kauheeta aluksi menettää faija ja sit saada se takas." Vanda tuumi ja halas mua.
"Joo, niin on. Mä rakastin faijaa yli kaiken, mutta ny on hankala taas löytää ne tunteet uudestaan, jos se tulee takas." vastasin ja rutistin Vandaa.
Samassa mulle tuli taas outo fiilis. Aivan niinkuin ihastumisen tunne.
"Kuule, Helen. Mä rakastan sua." Vanda henkäisi yhtäkkiä.
"Mäki sua. Mä vaan en uskonu, et mä olisin niinku... Kyllä sä tiiät." vastasin Vandalle, joka suuteli mua kevyesti huulille.
"En mäkään uskonu sitä itestäni, ennenku mä tunsin sen tunteen." Vanda sano ja suuteli mua uudestaan.
"Mun täytyy ny mennä, mutta törmäillään." se sano ja lähti ulos.
Mä jäin tuijottamaan sen perään.
Mä olin ensimmäistä kertaa elämässäni rakastunu!
Kommentit